Päivä 6.

Hyvät vibat jatkuu, eikä merkkejä noroviruksesta.

Paaston aikana ei suositella kovaa liikuntaa, mutta pakko suunnata tämä energiaryöppy jonnekin. Päätin lähteä testaamaan järvenjäälle miten kroppa jaksaa. Kunnon hikilenkki tuli tehtyä. Oli pakko pysähtyä riisumaan vaatteita, kun tuli niin kuuma. Hiki virtasi. Normaalisti en juurikaan hikoile. Jaloissa lumikengät ja perässäni vedin ahkiota, jossa poikani istui kyytiläisenä. Kiersin järven ympäri ja kiipesin lopuksi jyrkän mäen metsässä. Mäki teki vaikeakulkuisuutensa takia hieman tiukkaa, mutta ei kuitenkaan tullut sellainen olo että kroppa hyytyisi. Kotona tuli aluksi hieman huimaava tunne ja naama oli punainen kuin palosireeni, mutta se meni ohi nopeasti kunhan olin saanut juotua. Nälkä ei myöskään yllättänyt. Pirtsakka olo edelleen.

Käytiin ruokakaupassa. Vieläpä isossa marketissa. Hieman jännitti, mutta silti hyvillä mielin. Jossain kohtaa vatsanpohja alkoi huhuilla alitajunnan syövereistä ja pinna alkoi kiristyä. En edes muista oliko se vääränlainen ilme tai harkitsematon kommentti, joka johti pieneen sanaharkaan mieheni kanssa. Ärsyyntymisen seurauksena iski hirveä "nälkä". Ajatus jostain hyvästä syötävästä tunki mieleeni väkisin. Kaikki ihanat ruoka-aineet alkoivat kutsua minua luokseen. Epätoivoisena tarkastelin ateriankorvike hyllyllä "suklaapatukoita" ja niiden kalori arvoja. "Jos nyt yhden..." Huomasin olevani tilanteessa jossa järki ja tunne taistelivat toisiaan vastaan. Siitä syntyi suuri sisäinen kaaos ja paniikki iski. Tuntui että värit olivat yhtäkkiä kirkkaampia ja hyllyjen välit ahtaampia. Teki mieleni laittaa kädet silmien eteen jotten näkisi notkuvia hyllyjä. Ahdistus kasvoi niin suureksi että oli pakko juosta ulos hengittämään. Ketjureaktio oli selkeä.
Ahdistus -> Parempi mieli syömällä. Kieltäydyn tutusta ja turvallisesta "pakokeinosta" -> Paniikki.
Tunnesyöminen on minun yksi isoista ongelmista ja varmasti vaikein ratkaista/käsitellä. Toisaalta tämän ketjureaktion tunnistaminen on iso askel kasvun tiellä.  Isoon tunne reaktioon vaikuttaa varmasti myös teini-iässä koettu ruoan puute. Muutin omilleni hyvin nuorena ja aina ei ollut ruokaa. Varhaisemmassa teini-iässä minulla oli myös syömishäiriöitä. Niin kuin varmasti valitettavan monilla muillakin tuon ikäisillä tytöillä on.

Yritän kuitenkin tiukasti tarrautua siihen positiiviseen ajatukseen ja faktaan, että vyötäröltä on lähtenyt jo viisi senttimetriä!

Se on suurin piirtein näin paljon! ;)